Äidin oma aika – onko sitä?

Yksi vaikeimmista asioista äitiydessä on ollut oman ajan löytäminen ja toisaalta myös sen ottaminen. Toisessa kiinni olo vuorokauden ympäri on yllättävän raskasta, vaikka se onkin samalla antoisaa. Helpolla meillä ollaan monessa asiassa päästy. Kuitenkin kaipaan ihan hirveästi täysin omaa aikaa ja rauhaa. Sellaista hetkeä, kun ei tarvitsisi olla kenenkään tavoitettavissa. Kaiken lisäksi, vaikka näitä hetkiä tarjoutuukin niin silti en käytä niitä hyväksi, joka on ihan pöhköä ja ristiriitaista.

Meillä mennään edelleen täysimetyksellä ja se tuo minun oman aikani kanssa haasteita. Pojalle ei pullo kelpaa, joten kauhean monta tuntia en voi olla pois. Toisaalta en myöskään halua olla pois, koska onhan se oma pieni maailman rakkain ja tärkein. En ole melkein kahteen viikkoon ole avannut  ollenkaan tietokonetta. Roikun kyllä puhelimella (liikaakin) jumittamassa, mutta sellaista kunnon hetkeä tarttua blogiin ajatuksen kanssa ei oikein ole. Nostan hattua jokaiselle vanhemmalle, joka jaksaa kirjoittaa blogia vauva-arjen keskellä. Halusta ei kohdallani ole kyse, ideoita kirjoittamiseen minulla on enemmän kuin vuosiin. Sopiva rauhallinen aika kirjoittamiseen vain puuttuu.

Päivät menevät ohitse nopeammin kuin koskaan aiemmin. Viikoista puhumattakaan. Joka päivä teen valintoja. Olisihan minulla mahdollisuus esimerkiksi (päivä)unien aikaan kirjoittaa blogia tai bujoilla, mutta toisaalta se oma lepo on tärkeää ja pakollisetkin asiat on joskus tehtävä. Mielummin menen illalla pojan kanssa nukkumaan ajoissa, koska yöllä on kuitenkin herättävä syöttämään pientä kerran tai useammin. En halua olla aamulla entistä väsyneempi sen takia, että istun puoleenyöhön koneella. Kesittymiskyky mihinkään patalapun virkkaamista haastavampaan on täysi nolla nykyään ja tämä vähän harmittaa, ihan kuin aivot olisivat unohtuneet narikkaan.

Äänikirjat, hapanjuurileivonta, Greyn Anatomia, vaunulenkit. Pienet asiat tuottavat suunnattomasti iloa. Äitiys on tasapainottelua monen asian välillä ja olen huomannut, että herkästi ne omat tarpeet jäävät sivuun. Teen monet lapseen liittymättömät asiat vähän sinnepäin ja sen on toistaiseksi riitettävä. Perustarpeet menevät kaiken edelle, muu on plussaa. Toivottavasti tämä vähän helpottaa ja opin itse irtautumaan edes hetkeksi pojasta, koska siitähän tämä on paljolti kiinni. Ja se parisuhde, sekin tarvitsisi oman aikansa ja panoksensa. En yhtään ihmettele sitä miksi ensimmäinen vauvavuosi on niin raskas parisuhteelle, koko elämä muuttuu kuitenkin perinpohjaisesti.

Nämä viisi kuukautta äitinä ovat olleet ihanaa aikaa. Ajatuksissa taka-alalla on syksy, vanhempainvapaan loppuminen ja valinnat mitä sen jälkeen. Onneksi viime aikoina kuviot ovat alkaneet hieman selviämään, mutta paljon täytyy luottaa vain siihen, että kyllä asiat menevät omille raiteilleen. Nyt vain nautin alkavasta kesästä ja siitä, että saan olla rauhassa kotona seuraten läheltä pojan kasvua ja kehittymistä.

Miten sinä otat omaa aikaa?