Käännän sivua



Nyt jos koskaan on aika kääntää sivua blogin suhteen. Tämä ei tarkoita minkään loppumista vaan enemmänkin itseni vapauttamista sisäisistä kahleista, joita olen itselleni ajan myötä kirjoittamisen suhteen luonut. Olen viime vuosina vaatinut itseltäni liikaa monen asian kanssa ja samalla luonut itselleni kamalat suorituspaineet. Ihan kuin mikään ei riittäisi, aina pitäisi tehdä paremmin. Olin unohtanut miltä tuntuu kirjoittaa vapaasti, oikeasti nauttia tästä hommasta. Blogi oli minulle ennen paikka kanavoida omia ajatuksia, melkein kuin julkinen päiväkirja. En kauheasti koe tarvetta enää henkilökohtaisille vuodatuksille, mutta haluan vapautua luomistani kahleista.

Niin typerää kuin se onkin niin oikoluen ja kirjoitan tekstejä uudelleen ja uudelleen kymmeniä kertoja. Sen vuoksi se ottaa aikaa niin paljon, pahimmillaan kymmeniä tunteja. Liika hiominen voi olla karhunpalvelus monta kertaa. En voisi kuvitellakaan kirjoittavani tekstiä vain hetkessä fiilistellen, ennen tein niin aina. Pelkään virheitä, pelkään sitä etten osaa selkeästi tuoda ajatuksiani esille. Ja se aloittamisen vaikeus, huh. Miten tämä on päässyt menemään tähän pisteeseen asti?

Olen nyt muutamana päivänä kirjoittanut pitkästä aikaa päiväkirjaa ja eilen pohdinnan jälkeen kirjoitin isolla sanan armollisuus. Taas jälleen kerran olin hylännyt armollisuuden itseäni kohtaan, unohtanut sen johonkin nurkkaan huojuvien tavarapinojen alle. Niin usein muille muistuttelen armollisuudesta, vaikka minun olisi pitänyt tehdä se itselleni. Mutta tässäkin kohti taas sitä lempeyttä tarvitaan, nyt on katse taas horisontissa pitkän hapuilun jälkeen ja olen taas oppinut lisää itsestäni.

Alan kirjoittamaan taas rennommin, olemaan tässä hetkessä nauttien siitä mitä teen. Se on ollut tämän blogin ydin aiemmin ja siihen on hyvä taas palata.

Ja muutama sana vielä itse blogista. Haluaisin kirjoittaa enemmän äitiydestä, arjesta kotona, pienistä ihanista asioista siihen liittyen. Pikkuhiljaa Turkooseja Unelmia blogi siirtyy kokonaan kotimaiseen luonnonkosmetiikkaan, joka on hieman isompi pitkään harkittu muutos. Kotimaisuus, ekologisuus, pienet paremmat valinnat arjessa – siinä olkoot blogin suunta tulevalle.

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle 

Meillä menee hyvin – uskaltaako sitä sanoa ääneen?




Pojan syntymästä asti on meillä mennyt mielestäni todella hyvin ja olemme päässeet monessa asiassa erittäin helpolla. Poika ei pahemmin itkeskele, imetys on sujunut hyvin ensi hetkistä alkaen ja nyt kun meille on huomaamatta alkanut muodostua kunnon päivärytmi niin myös yöunetkin ovat todella rauhallisia. Välillä saan juotua kahvin ihan itsekseni pojan katsellessa leikkikaarta ja pääsen väsyneen lapsen kanssa helpolla, kun vaunujen lähtiessä liikkeelle tulee uni heti. Poika on minussa kiinni, mutta toisaalta saan taukojakin. 

Ei meillä arki toki pelkästään juhlaa ole. Ystäväni antoi ehkä parhaan vinkin heti äitiys "matkani" alussa: ajattele että se on vain vaihe ja menee ohitse. Sitä ei voi tietää kauan se jokin ikävämpi asia kestää, mutta ainakin minua helpottaa ajatus siitä, että kyseessä on vaihe ja se loppuu jossakin kohti.  Tällä ajatuksella menin viikonlopun, kun sekä pe-la että la-su yönä sekä sitten päivällä meillä oli todella levotonta ja melkein koko viikonlopun ajan olisi poika vain halunnut olla rinnalla tai sylissä. Viime yö oli taas parempi ja poika aamulla tyytyväisempi, selvästi "vaihe" meni ohitse. 

Meillä pääsääntöisesti yöt mennään menestyksekkäästi kahdella syötöllä ja se on auttanut päivienkin kanssa todella paljon. Toki aina ei ole ollut näin, ensimmäisten kuukausien aikana poika söi paljon useammin ja on meillä ollut vaiheita jolloin saan syöttää tunnin välein läpi yön. Tässä kohtaa olen iloinen siitä, että pääsääntöisesti meillä nukutaan näin hyvin, koska monella muulla valvotaan hyvin monta vuotta putkeen ilman yhtään hyvää yötä. Onneksi osaan arvostaa tätä, huonommat yöt pitävät minut sopivasti maan pinnalla.

Keskustellessa vauvoista ja vauva-arjesta muiden kanssa olen usein pohtinut sitä mitä uskaltaa sanoa toisille äideille ja mitä ei. Vanhemmuus on jotenkin niin herkkä aihe ja koskaan ei voi tietää miten toisella oikeasti siellä kotona menee. Usein tuntuu siltä etten uskalla aina iloita tästä kaikesta hyvästä, kun niin monella muulla on vauvan tai parisuhteen kanssa haastavampaa. Toisaalta myös toisinpäin: kun väsymys painaa päälle huonosti nukutun yön jälkeen tai kun koko päivä on yhtä surkeiden sattumusten sarjaa niin tuntuu tyhmältä sanoa siitä ääneen, koska jälleen kerran meillä menee yleisesti ottaen niin hyvin.

Vaikka vertaistuki onkin pääosin ihanaa niin ymmärrän myös sen etteivät kaikki kaipaa sitä. Äidit usein vertailevat vähän kaikkea, keskusteluissa suorastaan kilpaillaan siitä kenellä menee huonoiten tai parhaiten. Sorrun tähän itsekin ikävä kyllä ja olen tietoisesti yrittänyt pysyä poissa tällaisista keskusteluista niin oikeassa elämässä kuin somessakin. Silti sitä automaattisesti vertaa itseään herkästi muihin. Jokainen lapsi on yksilö. Eikö sen pitäisi riittää, että äitinä tekee parhaansa?

Yksin en jaksaisi läheskään niin hyvin ja paljosta saan kiittää toimivaa parisuhdetta. Kalle on hypännyt isyyden rooliin todella upeasti ja hoitaa poikaa siinä missä minäkin. Päivät toki olen yksin, mutta iltaisin Kalle on puolestaan enemmän pojan kanssa niin että saan tehtyä ruokaa tai siivottua. Liian usein pidän tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, vaikka ei todellakaan pitäisi.

Minulle todella tärkeäksi on tullut omien juttujen tekeminen, ne auttavat jaksamaan paremmin arjessa. Toisaalta en olisi jaksanut hypätä hapanjuurella leipomisen ihmeelliseen maailmaan, hifistellä kestovaippojen kanssa tai käydä moikkaamassa muita äitejä, jos arki olisi raskaampaa. Jotenkin olin valmistautunut siihen, että kaikki olisi paljon vaikeampaa vauvan kanssa, mutta sainkin yllättyä iloisesti. 

Tämän ajatusten tulvan jälkeen haluan toivottaa sinulle ihanaa alkanutta viikkoa ♡

Vauva ja kissat



Raskauden aikana yksi asia jännitti minua enemmän kuin mikään muu – miten kissat sopeutuisivat uuteen perheenjäseneen? Meiltä löytyy pian kymmenvuotias raitapaita Tiikeri ja pitkäkarvaisempi neiti Papu. Tiikeri tuli luokseni n. puolentoista vuoden iässä lapsiperheestä, jossa sitä oli kaltoin kohdeltu ja puolestaan Papun otimme Kallen kanssa pentuna, kun olimme muuttaneet yhteen kuusi  ja puoli vuotta sitten. Tiikeri otti heti Papun lämmöllä vastaan ja tästä meidän kaksikosta on muodostunut todella tiivis pari heti alusta asti.

Tiikeri on aina hieman pelännyt lapsia sekä vähän äänekkäämpiä aikuisia. Jos tilanne on liian jännä niin Tiikeri menee piiloon tai tulee arasti kurkkimaan josko kuitenkin uskaltautuisi tulla rapsutettavaksi. Siinä missä Tiikeri on todella pehmo luonteeltaan niin Papu on itsenäisempi, vaikkakin on mukana kaikessa mitä meillä tehdään. Papu on jostakin syystä aina pitänyt lapsista ja varsinkin ihan pienet kiinnostavat häntä kovin, aikuiset taas ovat arveluttavia tämän meidän pienen emännän mielestä. 




Ennen lapsen syntymää minulla iski todella huono omatunto kissojen takia. Olen kuullut niin paljon tarinoita siitä, että kissat olisivat lasten synnyttyä todella mustasukkaisia ja toisille on jouduttu jopa etsimään uusia koti, kun uuteen tilanteeseen ei ole sopeuduttu puolin tai toisin. En halua ylimääräistä stressiä kissoille ja ajatuskin niistä luopumisesta riisti sydäntäni. Kuitenkaan en voinut muuta kuin toivoa parasta, varsinkin Tiikerin suhtautumista uuteen perheenjäseneen jännitin kovin.

Raskaana minusta tuntui, että Papu alkoi viettämään sylissäni normaalia enemmän aikaa ja syliaika vain lisääntyi mitä pidemmälle raskaus eteni. Lasketun ajan lähentyessä annoin kaiken huomioni kissoille mitä he vain huolivat. Varsinkin kun olimme koko perhe päiväunilla ajattelin kaiholla, että seuraavaan vastaavaan hetkeen menisi varmasti aikaa. Kun pojan syntymän aika tuli niin sairaalassa iski ihan kauhea ikävä kissoja kohtaan ja odotinkin kovin kotiin paluuta. Kalle oli pohjustanut tilannetta kissoille tuomalla pojalta tuoksuvia harsoja kotiin.

Alkuun vauva pelotti varsinkin Papua suuresti ja tästä yllätyinkin hieman. Sen sijaan Tiikeri oli rohkeampi, vaikkakin kumpikin kiersivät hänet pääosin todella kaukaa ja vain välillä tulivat varovasti nuuskuttelemaan. Onneksi minua kohtaan kumpikaan ei osoittanut mieltään ja Kallea kohtaan he olivat ihan normaalisti, mitä nyt Tiikeri alkoi tulemaan useammin syliin. Vaikka mitään kriisin poikastakaan ei tilanteessa ollut niin se tuntui silti minusta todella kankealta, ei luonnolliselta. Ja sitten tuli yllättävän muutoksen aika.




Kun vierailimme koko perhe uudenvuoden vaihteen aikaan äitini luona niin kissat käyttäytyivät heti paljon rennommin. Poika alkoi kiinnostaa ja varsinkin öisin jos pieni vähänkään päästeli kiukkuisempia ääniä nälissään niin sekä Tiikeri että Papu tulivat jostakin päin taloa kauhealla kiireellä katsomaan onko kaikki ok. Alkuun Papu jopa vahti kun poika oli muiden kuin meidän sylissä. Olen kuullut koirien tekevän tätä, mutta hassua että kissatkin!

Nyt pojan ollessa kymmenen viikon ikäinen on tilanne erinomainen. Kissat lämpeävät enemmän ja enemmän pojalle, Papua ei haittaa vaikka poika huitoisi ja ääntelisi vieressä vaikka kuinka kärttyisästi. Päivisin päiväunille mentäessä tulee Tiikeri aina pötköttämään meidän kanssamme ja jossakin kohti myös Papu ilmaantuu paikalle. Niin moni asia on kuin ennenkin ja ehkä vielä paremmin. On meillä ollut jo tilanteita kun Papu menee Kallen syliin nukkumaan, vaikka poika on jo siinä. Mitään mustasukkaisuutta ei ole edelleenkään näkynyt ja nyt alkaa tuntumaan samalta kuin ennen pojan syntymää.

Hiljaa hyvä tulee.

Miten teillä lemmikit ovat ottaneet uudet perheenjäsenet vastaan?