Vauva ja kissat

Raskauden aikana yksi asia jännitti minua enemmän kuin mikään muu – miten kissat sopeutuisivat uuteen perheenjäseneen? Meiltä löytyy pian kymmenvuotias raitapaita Tiikeri ja pitkäkarvaisempi neiti Papu. Tiikeri tuli luokseni n. puolentoista vuoden iässä lapsiperheestä, jossa sitä oli kaltoin kohdeltu ja puolestaan Papun otimme Kallen kanssa pentuna, kun olimme muuttaneet yhteen kuusi  ja puoli vuotta sitten. Tiikeri otti heti Papun lämmöllä vastaan ja tästä meidän kaksikosta on muodostunut todella tiivis pari heti alusta asti.

Tiikeri on aina hieman pelännyt lapsia sekä vähän äänekkäämpiä aikuisia. Jos tilanne on liian jännä niin Tiikeri menee piiloon tai tulee arasti kurkkimaan josko kuitenkin uskaltautuisi tulla rapsutettavaksi. Siinä missä Tiikeri on todella pehmo luonteeltaan niin Papu on itsenäisempi, vaikkakin on mukana kaikessa mitä meillä tehdään. Papu on jostakin syystä aina pitänyt lapsista ja varsinkin ihan pienet kiinnostavat häntä kovin, aikuiset taas ovat arveluttavia tämän meidän pienen emännän mielestä. 

Ennen lapsen syntymää minulla iski todella huono omatunto kissojen takia. Olen kuullut niin paljon tarinoita siitä, että kissat olisivat lasten synnyttyä todella mustasukkaisia ja toisille on jouduttu jopa etsimään uusia koti, kun uuteen tilanteeseen ei ole sopeuduttu puolin tai toisin. En halua ylimääräistä stressiä kissoille ja ajatuskin niistä luopumisesta riisti sydäntäni. Kuitenkaan en voinut muuta kuin toivoa parasta, varsinkin Tiikerin suhtautumista uuteen perheenjäseneen jännitin kovin.

Raskaana minusta tuntui, että Papu alkoi viettämään sylissäni normaalia enemmän aikaa ja syliaika vain lisääntyi mitä pidemmälle raskaus eteni. Lasketun ajan lähentyessä annoin kaiken huomioni kissoille mitä he vain huolivat. Varsinkin kun olimme koko perhe päiväunilla ajattelin kaiholla, että seuraavaan vastaavaan hetkeen menisi varmasti aikaa. Kun pojan syntymän aika tuli niin sairaalassa iski ihan kauhea ikävä kissoja kohtaan ja odotinkin kovin kotiin paluuta. Kalle oli pohjustanut tilannetta kissoille tuomalla pojalta tuoksuvia harsoja kotiin.

Alkuun vauva pelotti varsinkin Papua suuresti ja tästä yllätyinkin hieman. Sen sijaan Tiikeri oli rohkeampi, vaikkakin kumpikin kiersivät hänet pääosin todella kaukaa ja vain välillä tulivat varovasti nuuskuttelemaan. Onneksi minua kohtaan kumpikaan ei osoittanut mieltään ja Kallea kohtaan he olivat ihan normaalisti, mitä nyt Tiikeri alkoi tulemaan useammin syliin. Vaikka mitään kriisin poikastakaan ei tilanteessa ollut niin se tuntui silti minusta todella kankealta, ei luonnolliselta. Ja sitten tuli yllättävän muutoksen aika.

Kun vierailimme koko perhe uudenvuoden vaihteen aikaan äitini luona niin kissat käyttäytyivät heti paljon rennommin. Poika alkoi kiinnostaa ja varsinkin öisin jos pieni vähänkään päästeli kiukkuisempia ääniä nälissään niin sekä Tiikeri että Papu tulivat jostakin päin taloa kauhealla kiireellä katsomaan onko kaikki ok. Alkuun Papu jopa vahti kun poika oli muiden kuin meidän sylissä. Olen kuullut koirien tekevän tätä, mutta hassua että kissatkin!

Nyt pojan ollessa kymmenen viikon ikäinen on tilanne erinomainen. Kissat lämpeävät enemmän ja enemmän pojalle, Papua ei haittaa vaikka poika huitoisi ja ääntelisi vieressä vaikka kuinka kärttyisästi. Päivisin päiväunille mentäessä tulee Tiikeri aina pötköttämään meidän kanssamme ja jossakin kohti myös Papu ilmaantuu paikalle. Niin moni asia on kuin ennenkin ja ehkä vielä paremmin. On meillä ollut jo tilanteita kun Papu menee Kallen syliin nukkumaan, vaikka poika on jo siinä. Mitään mustasukkaisuutta ei ole edelleenkään näkynyt ja nyt alkaa tuntumaan samalta kuin ennen pojan syntymää.

Hiljaa hyvä tulee.

Miten teillä lemmikit ovat ottaneet uudet perheenjäsenet vastaan?