Meillä menee hyvin – uskaltaako sitä sanoa ääneen?

Pojan syntymästä asti on meillä mennyt mielestäni todella hyvin ja olemme päässeet monessa asiassa erittäin helpolla. Poika ei pahemmin itkeskele, imetys on sujunut hyvin ensi hetkistä alkaen ja nyt kun meille on huomaamatta alkanut muodostua kunnon päivärytmi niin myös yöunetkin ovat todella rauhallisia. Välillä saan juotua kahvin ihan itsekseni pojan katsellessa leikkikaarta ja pääsen väsyneen lapsen kanssa helpolla, kun vaunujen lähtiessä liikkeelle tulee uni heti. Poika on minussa kiinni, mutta toisaalta saan taukojakin. 

Ei meillä arki toki pelkästään juhlaa ole. Ystäväni antoi ehkä parhaan vinkin heti äitiys "matkani" alussa: ajattele että se on vain vaihe ja menee ohitse. Sitä ei voi tietää kauan se jokin ikävämpi asia kestää, mutta ainakin minua helpottaa ajatus siitä, että kyseessä on vaihe ja se loppuu jossakin kohti.  Tällä ajatuksella menin viikonlopun, kun sekä pe-la että la-su yönä sekä sitten päivällä meillä oli todella levotonta ja melkein koko viikonlopun ajan olisi poika vain halunnut olla rinnalla tai sylissä. Viime yö oli taas parempi ja poika aamulla tyytyväisempi, selvästi "vaihe" meni ohitse. 

Meillä pääsääntöisesti yöt mennään menestyksekkäästi kahdella syötöllä ja se on auttanut päivienkin kanssa todella paljon. Toki aina ei ole ollut näin, ensimmäisten kuukausien aikana poika söi paljon useammin ja on meillä ollut vaiheita jolloin saan syöttää tunnin välein läpi yön. Tässä kohtaa olen iloinen siitä, että pääsääntöisesti meillä nukutaan näin hyvin, koska monella muulla valvotaan hyvin monta vuotta putkeen ilman yhtään hyvää yötä. Onneksi osaan arvostaa tätä, huonommat yöt pitävät minut sopivasti maan pinnalla.

Keskustellessa vauvoista ja vauva-arjesta muiden kanssa olen usein pohtinut sitä mitä uskaltaa sanoa toisille äideille ja mitä ei. Vanhemmuus on jotenkin niin herkkä aihe ja koskaan ei voi tietää miten toisella oikeasti siellä kotona menee. Usein tuntuu siltä etten uskalla aina iloita tästä kaikesta hyvästä, kun niin monella muulla on vauvan tai parisuhteen kanssa haastavampaa. Toisaalta myös toisinpäin: kun väsymys painaa päälle huonosti nukutun yön jälkeen tai kun koko päivä on yhtä surkeiden sattumusten sarjaa niin tuntuu tyhmältä sanoa siitä ääneen, koska jälleen kerran meillä menee yleisesti ottaen niin hyvin.

Vaikka vertaistuki onkin pääosin ihanaa niin ymmärrän myös sen etteivät kaikki kaipaa sitä. Äidit usein vertailevat vähän kaikkea, keskusteluissa suorastaan kilpaillaan siitä kenellä menee huonoiten tai parhaiten. Sorrun tähän itsekin ikävä kyllä ja olen tietoisesti yrittänyt pysyä poissa tällaisista keskusteluista niin oikeassa elämässä kuin somessakin. Silti sitä automaattisesti vertaa itseään herkästi muihin. Jokainen lapsi on yksilö. Eikö sen pitäisi riittää, että äitinä tekee parhaansa?

Yksin en jaksaisi läheskään niin hyvin ja paljosta saan kiittää toimivaa parisuhdetta. Kalle on hypännyt isyyden rooliin todella upeasti ja hoitaa poikaa siinä missä minäkin. Päivät toki olen yksin, mutta iltaisin Kalle on puolestaan enemmän pojan kanssa niin että saan tehtyä ruokaa tai siivottua. Liian usein pidän tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, vaikka ei todellakaan pitäisi.

Minulle todella tärkeäksi on tullut omien juttujen tekeminen, ne auttavat jaksamaan paremmin arjessa. Toisaalta en olisi jaksanut hypätä hapanjuurella leipomisen ihmeelliseen maailmaan, hifistellä kestovaippojen kanssa tai käydä moikkaamassa muita äitejä, jos arki olisi raskaampaa. Jotenkin olin valmistautunut siihen, että kaikki olisi paljon vaikeampaa vauvan kanssa, mutta sainkin yllättyä iloisesti. 

Tämän ajatusten tulvan jälkeen haluan toivottaa sinulle ihanaa alkanutta viikkoa ♡