Ankarin itselleen

Joskus tuntuu siltä, että kaikkialla ihmiseltä vaaditaan äärimmäisyyksiä ja joskus ylikin sen. Pitää olla jotakin erillaista, ehtiä tekemään kaikkea, olla vahva ja samalla muistaa hymyillä joka väliin ja heittää small talkia naapurille hississä. Arkeen pitäisi mahtua töiden, opiskelun (tai kummankin näistä) lisäksi myös harrastuksia, ystäviä ja täydellinen koti unohtamatta kuukauden matkoja Thaimaahan. Sitten kun ei saavutetakkaan asioita niin soimataan itseään; jos tuokin bloggaaja jaksaa käydä kuusi kertaa viikossa salilla, tehdä täyttä työviikkoa sekä vielä vapaaehtoistöitä vähintään kahdesti kuukaudessa niin miksi minä en pysty siihen?

Vertaillaan itseään muihin, joiden antama kuva on pahimmillaan vain suuri illuusio. Vartalon voi saada kovalla treenillä tai rasvaimulla ja silikonilla, totuus ei ole aina sitä miltä näyttää. Sitä on tullut kuunneltua vaatimuksia, mutta suurimmat vaatimukset meille luomme me itse. Puskemme itsemme äärirajoille, ruoskimme aina kovempiin suorituksiin ja lopulta hermomme ovat niin kireät, että lähimmäiset saavat tuntea sen nahoissaan. Olen kova stressaamaan ja ottamaan paineita, mutta lopulta olen alkanut tulemaan tilanteeseen, että kunhan parhaansa yrittää sen on riitettävä, piste. Pahinta onkin katsoa vierestä, kun ihminen ajaa itsensä loppuun turhien ja tyhien asioiden takia. Yritän ottaa aina mahdollisuuksien mukaan muiden taakasta osan, mutta eihän sellainen toimi loputtomiin. Mutta kuinka näyttää ihmiselle miten järjetöntä hänen itseruoskimisensa on? Välttämättä kukaan muu ei vaadi sinulta asioita, joita vaadit itseltäsi.

Pakko myöntää, ei tämä yhdistelmä työ + etälukio + blogi ole mennyt ihan niin kuin kuvittelin. Yhdistelmä toimi niin kauan, kun en tehnyt täyttä 40h työviikkoa ja tein vain niitä simppeleitä hommia. Nyt kun minua on opastettu muutama kuukausi uusiin juttuihin ja yritän parhaani mukaan imeä kaiken tiedon itseeni, muistaa sen kaiken ja yrittää olla ottamatta niitä paineita niin paljoa, ei asiat ole olleet helppoja. Kevään ajan pidän suosiolla lukion hiljaisena ja katson sitten uudestaan tilannetta, kunhan tämä töissä oleva koulutus on loppunut. Mikä tärkeintä, en halua ajaa itseäni burn outtiin vain oman typeryyteni vuoksi. Liika on liikaa, ja se on hyvä muistaa.

Ollaan vähemmän ankaria itsellemme ja muistetaan se armollisuus. Toisten ihmisten kautta olen oppinut viime aikoina hyvin paljon itsestäni ja oppinut olemaan lempeämpi; en ruoskimalla tule tekemään itseäni onnelliseksi. Ymmärrä ensin itseäsi ja tule sitten vasta ymmärretyksi, eikö?