Lauantaina tuli pitkästä aikaa tilanne, että jäin yksin kotiin pidemmäksi aikaa. Onneksi heti alkuun oli tyttöjen ilta, josta kaveri tuli meille vielä yöpymään baarin jälkeen niin pudotus ei ollut valtava. Olen tunteellinen ihminen, ikävöin jo valmiiksi ja heippojen sanominen on aina vaikeaa. Se hetki, kun sitten jäin kissojen kanssa kolmestaan tuli tyhjä olo. Mitä jos arki olisikin sitä, että olisi aina yksin. Töiden jälkeen ei ollutkaan ketään kenelle höpöttää turhanpäiväisiä, ruoan laittaminen vain itselleni tuntui tyhmältä, purin sen kaiken siivoamalla ja rapsuttelemalla kissoja. Ainakin he olivat tyytyväisiä, vaikka vilkuilivatkin ovelle milloin pääruokkija tulee.
Olemme asuneet nyt tasan vuoden Tampereella, jota ennen reilu kolme vuotta Lohjalla eli yhdessä olemme asuneet syksyllä viisi vuotta. Sitä on unohtanut aika täydellisesti millaista on asua yksin. Sitä ajattelee, että silloin voi tulla ja mennä mitä huvittaa, syödä litra jäätelöä jos siltä tuntuu ja katsoa niin monta hömppä leffaa nyyhkyttäen kuin ikinä jaksaakaan. Siinä sitten ne hyvät puolet olivatkin ja nämä voi toteuttaa helposti viikonlopun aikana, jos siippa eksyy toiselle paikkakunnalle. Yksin asumisessa on toki puolensa, mutta kun Kalle tuli keskiviikon puolella yöllä kotiin sitä tajusi miten paljon toista siihen rinnalle tarvitseekaan. Taas tullaan siihen arvostamiseen, sillä ei tätä kaikkea osaa arvostaa ennen kuin tilanne muuttuu väliaikaisesti tai pysyvästi.
Onneksi nykyään sentään osaan olla yksin, aina ei ole tilanne näin ollut. Aiemmin olen ollut aika läheisriippuvainen ja yksin jääminen tarkoitti minulle vähintään kolmannen asteen kriisiä jo viikkoa etukäteen. Nykyään osaan nauttia yksinäisyydestä tekemällä omia asioitani omaan tahtiini ja joskus jopa tarvitsen sitä. Katsoin hömppää telkkarista, otin neuleen pitkästä aikaa käsiini, mässytin samalla kirpeillä karkeilla kieleni rikki ja join karpalomehua päälle. En halua olla loppuelämääni se naapurin hullu kissanainen, kerta kuukaudessa riittää.
Hei, tää postaus osui aika hyvään saumaan mulle. Me ollaan asuttu mun poikaystävän kanssa yhdessä viisi ja puoli vuotta. Ekat vuodet mulle oli tosi vaikeaa olla yksin ja kun hän oli vuoden armeijassa, se oli mulle aluksi jotain ihan kamalaa. Vähitellen on alkanut helpottaa ja oikeastaan nautin siitä, jos olen joskus muutaman päivän yksin. Nyt poikaystäväni lähti neljäksi kuukaudeksi opiskelijavaihtoon, joten tässä on tullut taas tutkiskeltua itseään... Sujuu paremmin kuin se inttiaika, mutta ei tämäkään kivaa ole. Lisäksi selvisi juuri, että sain kesätöitä toiselta paikkakunnalta joten etäsuhde jatkuu yhteensä puoli vuotta. Yritän ajatella, että erossa oleminen vahvistaa suhdetta ja yksin oleminen tekee muutenkin ihan hyvää, ainakin mulle. Kyllä siinä on mun mielestä paljonkin hyviä puolia. Voisinkin kirjoittaa tästä itsekin, aihe tuntuu vaan niin henkilökohtaiselta että täytyy vielä vähään miettiä miten :-)
VastaaPoistaEnsinnäkin suosittelen kirjoittamaan aiheesta, ihan vain luonnos jos et julkaisuun asti halua. Helpottaa omia ajatuksia ja voi saada itselleen uusia näkökulmia. Kuten sanoit niin erossa oleminen vahvistaa suhdetta ja toisille se sopii jopa hyvinkin. Loppujen lopuksi puoli vuotta on onneksi lyhyt aika ja toivottavasti pääsette viettämään välillä yhteisiä viikonloppuja :) Kiitos kommentistasi Anniina!
Poista