Mitä haluan tehdä isona? OSA 1

Lapsena halusin olla opettaja. Tämä haave hautautui vuosien varrella ja olenkin heittelehtinyt vähän kaikenlaisiin hommiin, unohtaen kokonaan haaveeni tai ammatista haaveilun. Yläasteella toitotettiin kokoajan hyvien arvosanojen merkitystä hakuprosessissa, samalla sanottiin, että pitäisi kahdeksannella luokalla jo tietää mitä haluaa opiskella. Minusta tämä kuulostaa aika rankalta taakalta teinille. Vaikka olisin halunnutkin olla hyvä opiskelija niin minua kiinnosti koulussa lähinnä musiikki, kitaran soittaminen ja kirjoittaminen. Olin keskinkertainen koululainen, halusin aina olla parempi, mutta tieto ei tuntunut jäävän päähäni vaikka kuinka yritin. Matikassa varsinkin sanalliset laskut olivat vaikeita, vaikka muut laskut menivät kuin vettä vain. Ainoa musiikin lisäksi, mikä oli minulle helppoa oli kemia.

Päädyin lukioon, koska en osannut ajatella muutakaan. Halusin musiikkipainotteiselle linjalle, mutta taitoni eivät riittäneet sinne asti. Halusin jälleen kerran olla hyvä, näyttää itselleni että osaisin, mutta se kaatui liian täysien lukujärjestyksien ja pitkien koulumatkojen takia. Olin suunnannut heti alussa ajatukset biokemian opintoihin, jonka vuoksi ahmin pitkää matikkaa, pitkää fysiikkaa ja kemiaa sen minkä ehdin. Minulle se oli liikaa, kemia sujui ja muut aineet eivät, inhosin fysiikkaa yli kaiken. Jätin tässä kohti lukion kesken. Vuoden pyörittelin peukaloita ja sattumalta hain yhteishaussa ainoaan mielenkiintoiseen koulutukseen av-viestinnän perustutkintoon.

Sain paikan av-viestinnän opintoihin, opiskelin, suuntauduin täysin väärin ja aloin haaveilemaan jo aivan muista töistä ennen koulun loppumista. Graafinen tuotanto oli se mihin minulla oli paloa, mutta sen sijaan valitsin erikoistumiseksi televisio- ja elokuvatuotannon, josta en kovin edes pitänyt. En ymmärrä edes mikä minuun tuli, kun en kuunnellut omia vahvuuksiani vaan menin hetken hairahduksen mukana muualle. Toisaalta olen onnellinen että tein tuon virheen, sillä vaikka vuosien varrella on tullut tehtyä kaikenlaisia töitä on tuo intohimo graafiseen suunnitteluun ja media-alaan kuitenkin jäänyt. En olisi näin voinut kuvitella koskaan sanovani, sillä ajattelin etten ikinä halua tehdä oman alani töitä. Valmistuttuani luulin paikkani olevan päiväkodissa hoitajana – olin tässäkin kohtaa todella väärässä.

Olen aina rakastanut kirjoittamista, olen ollut paljon parempi tuomaan ajatuksiani esiin kirjallisesti kuin sanallisesti. Koulussa aineet riistäytyivät aina käsistä, jos sai kirjoittaa tarinan tuli siitä pitkä ja yllätyksellinen. Kotona taas kirjoittelin novelleja ja sanoituksia. Edelleen tulee kirjoitettua erilaisia tekstejä blogin lisäksi ja mielikuvitukseni voi lentää toisiin ulottuvuuksiin hetkessä. Toiseen maailmaan uppoutuminen on todella upeaa ja sen takia olenkin aina rakastanut kirjoja yli kaiken, on ihanaa unohtaa kaikki mitä on ympärillä ja elää kirjan mukana. Kuitenkin en tiedä onko minusta kirjoittamaan kirjaa tai muuten vain kirjoittamaan työkseni. En tiedä edes haluanko sitä oikeasti. Tai mitä edes haluan. Lisäksi oikeinkirjoitus on minulle todella vaikeaa, jota usein häpeilen.

Olen viime aikoina ajatellut paljon mitä haluan tehdä elämässäni. Kerrankin siihen on aikaa. Olen kipuillut sen kanssa, päättänyt jotakin ja seuraavana päivänä haudannut ideat höpsöinä. Fyysinen työ ei selvästikkään sopinut minulle ja olisi hyvä päästä tästä tilanteesta eteenpäin. Olen ajatellut opiskelemaan lähtemistä, mutta toisaalta sekin tuntuu pelottavalta. Pärjäisimmekö me tuilla ja satunnaisilla töillä? Haluanko sitä? Kun ei tiedä edes mitä opiskelisin on vaikeaa ajatella asioita noin pitkälle. Välissä kokeilin etälukiota ja se oli minulle liian haastavaa silloiseen elämäntilanteeseen, mutta nyt on sekin koettu.

Olen miettinyt paljon myös blogia ja bloggaamista. En halua toistaiseksi tehdä tätä työkseni. Sen sijaan haluan nauttia blogin kirjoittamisesta, en ottaa paineita siitä. Annan blogin mennä nyt omalla painollaan.

En tiedä mitä haluan tehdä loppuelämäni, mutta tiedän mistä asioista pidän ja mitä osaan. Kantapään kautta olen oppinut mitkä alat eivät ole minua varten, minkälaisessa työympäristössä viihdyn ja millaisella paikalla on taas enemmän myrkyllisiä vaikutuksia. Yhden oivalluksen tein vähän aikaa sitten matkalla kotopuoleen vaihtamaan autonrenkaita: haluan miesvaltaiselle alalle. Haluan alalle, jossa voin olla juuri sitä mitä olen, jossa selkään puukotus, juoruilu, negatiivinen asenne joka asiaa kohtaan ja alituinen nalkutus eivät ole jokapäiväinen ongelma. Sellaiseen paikkaan, jossa voisin kehittyä ja päästää taitoni valloilleen, ei haudata niitä. Pieni aavistus minulle on syttynyt, mutta vielä ei ole sen aika tulla ääneen sanotuksi. Antaa ajan näyttää oliko aavistus oikeassa. 

Tämän pohdinnan loppuun päästessäni tulee olo, että miksi en antaisi mennä ja alkaisi tutkimaan mahdollisuuksia tosissani. Minun ei tarvitse saada isoja palkkakuitteja, vuosittaisia ulkomaan matkoja tai hulppeaa hirsimökkiä järven rannalta. Vaikka se onkin klisee, että meillä on vain yksi elämä niin onhan se totta. Haluan tehdä elämässäni asioita, joista oikeasti pidän ja myös työpaikan pitää olla sellainen. Nyt en tarkoita sitä etten pitäisi nykyisestä työpaikastani vaan siitä, että kun toinen käsi voi lähinnä avustaa asioissa täytyy ymmärtää realiteetit. Joskus täytyy mennä eteenpäin, ei pidä jäädä tuleen makaamaan.

Haluan vain olla onnellinen. Herätä joka aamu tyytyväisenä siihen, että teen työtä joka merkitsee minulle jotakin. Olla hyödyllinen itselleni ja muille.

Postauksen toisessa osassa tulee vinkkejä siihen miten voisi löytää oman juttunsa.

Pysykää kuulolla!

Painiiko joku teistä samanlaisten ajatusten kanssa?
Oletko nyt unelmaduunissasi?
Onko sinulla vielä jotakin mitä haluaisit opiskella?